LUKU 7 – SOSIAALISTEN SUHTEIDEN LUOMINEN, YLLÄPITÄMINEN JA KORJAAMINEN. LIITTYMINEN YHTEISÖÖN

7.1 Johdanto

Tässä luvussa tarkastellaan restoratiivista oikeutta menetelmänä, jonka avulla voidaan käsitellä monenlaisia erilaisia yhteisöissä tapahtuneita konflikteja. Aluksi käydään läpi, mitä restoratiivinen oikeus on, ja miten se voi liittyä asunnottomuustyöhön. Tämän lisäksi tarkastellaan miten restoratiivisia menetelmiä voidaan soveltaa asunnottomuustyössä ja sitä, miten yhteisöjen ja yksilöiden välisiä erimielisyyksiä voidaan ratkaista.

7.2 Tavoitteet

Tässä luvussa:

  • Tutustutaan restoratiivisen oikeuden keskeisiin käsitteisiin ja periaatteisiin.
  • Tutkitaan, miten restoratiivista oikeutta voidaan soveltaa rikosoikeusjärjestelmässä.
  • Opitaan ymmärtämään, miten restoratiivinen oikeus voi auttaa ratkaisemaan perhesuhteita ja konflikteja.
  • Opitaan miten restoratiivisia mentelmiä voidaan hyödyntää asunnottomuustyössä.
  • Tutustutaan esimerkkeihin hyvistä käytännöistä asunnottomuustyössä.

7.3 Mitä on restoratiivinen oikeus?

Restoratiivinen oikeus on pohjimmiltaan lähestymistapa oikeudenkäyntiin, jossa rikoksen tai riidan uhri ja tekijä pyritään saattamaan yhteen, jotta aiheutunut vahinko voidaan korjata. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että uhri ja rikoksentekijä osallistuvat tapaamisiin, joita valvovat esimerkiksi poliisit tai sosiaalityöntekijät, joiden roolina on toimia tapaamisissa sovittelijoina. Näiden tapaamisten tavoitteena on keskustella rikoksentekijän motiiveista, uhrille aiheutuneesta vahingosta ja siitä, mitä voidaan tehdä, jotta uhrin ja tekijän toipumisprosessi etenisi jatkossa

Restoratiivinen lähestymistapa eroaa yleisestä rikossoikeudellisesta järjestelmästä. Rikosoikeus on menetelmä, jossa uskotaan rangaistukseen menetelmänä, jolla muutetaan yksilöiden käyttäytymistä estämällä rikosten tekeminen tai rankaisemalla rikollisia niin ankarasti, etteivät he enää syyllisty rikoksiin. Vaikka rikossoikeuden on oltava olemassa muodossa tai toisessa kaikkein kauhistuttavimpien rikosten estämiseksi, se ei juurikaan paranna rikoksen aiheuttamia murtumia tai puutu sen perimmäisiin syihin. Rikosoikeusjärjestelmän restoratiivisella oikeudella pyritään auttamaan uhria pääsemään tapahtumien yli ja ottamaan rikoksentekijä mukaan paranemisprosessiin sen sijaan, että hänet syrjäytettäisiin yhteisöstä, jonka osa hän on. On tärkeää huomata, että restoratiivisen oikeuden menetelmää ei voida soveltaa kaikkiin tapauksiin, ja sitä on lähestyttävä siten, että uhri tekee täyttä yhteistyötä ja tuntee prosessin. Vaikka prosessin tavoitteena on auttaa uhria, rikoksentekijää ja yhteisöä, uhrin tarpeet on asetettava etusijalle.

Rikosoikeusjärjestelmän ulkopuolella restoratiivisten menetelmien soveltaminen on monimutkaisempaa. Tämä johtuu siitä, että jokapäiväisessä elämässä tapahtuvissa ihmisten välisissä konflikteissa on harvoin selkeä jako uhrin ja rikoksentekijän välillä. Joskus nämä konfliktit voivat täyttää myös rikoksen tunnusmerkit, mutta usein ne ovat muunlaisia ihmisiä ja yhteisöjä loukkaavia tapahtumia, joihin voidaan myös soveltaa restoratiivisia menetelmiä. Restoratiivisen oikeuden teorian mukaan kaikilla osapuolilla on yhtäläinen oikeus oikeudenmukaisuuteen, ihmisarvoon, kunnioitukseen ja kuulluksi tulemiseen. Siksi menetelmänä käytetään yleensä sovittelun ja ryhmäparantamisen kaltaisia käytäntöjä. Näihin käytäntöihin palataan myöhemmin tässä luvussa.

Näissä tapauksissa tärkeänä tavoitteena on jakaa valta uudelleen varmistamalla, että kaikki osapuolet kokevat, että heidän äänensä on kuultu ja heidän valituksensa on käsitelty. Lisäksi osapuolten välille laaditaan selkeä suunnitelma, jossa määritellään, miten jatkossa edetään. Prosessissa ei pyritä syyllistämään, vaan tutkimaan toiminnan motiiveja ja syitä ja etsimään samalla ratkaisuja siihen, miten edetä eteenpäin.

Kuten useimmilla teoreettisilla lähestymistavoilla, myös restoratiivisella oikeudella on kuitenkin rajoituksensa. Vahingollisimmissa ja myrkyllisimmissä suhteissa tätä avointa vuoropuhelua ei kuitenkaan voida käydä, koska se voi altistaa uhrin lisävahingoille. Tämä on erityisen ilmeistä aiemmin väkivaltaisissa suhteissa, joissa kaikki yritykset ottaa uhri ja tekijä uudelleen puheeksi olisi käsiteltävä tapauskohtaisesti, ja kokeneiden ammattilaisten, kuten sovittelijoiden ja tukihenkilöiden, olisi suhtauduttava niihin hyvin herkästi. Tällaisissa tilanteissa voidaan mahdollistaa uhrin ja hänen yhteisönsä välisten sosiaalisten siteiden rakentaminen ja tukiverkoston luominen. Vaihtoehtoisesti tapauksissa, joissa uhri ei halua tavata tekijää, tekijä voi kohdata yhteisön, jotta tämä ymmärtäisi aiheuttamansa vahingon ja haluaisi korjata toimintaansa. Tämä auttaa rikoksentekijän integroitumista takaisin yhteisöön ja toivottavasti estää rikoksen uusimisen todennäköisyyden.

Voiko asunnottomuus olla rikollista?

Asunnottomuudesta johtuvien seurauksien vuoksi ihmiset saattavat ajautua tilanteeseen, jossa heidän olemassaolostaan tulee laitonta. Tästä on esimerkkinä lainsäädäntö, joka kieltää vailla vakinaista asuntoa olevia henkilöitä yöpymästä tai asumasta tietyissä julkisissa paikoissa, kuten puistoissa, kauppojen edustoilla tai metroasemilla. Joissakin maissa, joissa näitä lakeja sovelletaan, viranomaiset voivat poistaa asunnottomat fyysisesti paikoista, joihin he ovat asettuneet. Sen lisäksi, että toimet ovat epäinhimillisiä, tällaisten käytäntöjen ja lakien haitallisimpia seurauksia on se, että ihmiset poistetaan elinympäristöstään ja erotetaan tukiverkostostaan, mikä estää heitä pääsemästä sellaisten toimijoiden piiriin, jotka voivat tarjota heille tukea.

Asunnottomuuteen liittyvien tilanteiden kriminalisoiminen lisää todennäköisyyttä, että asunnottomat turvautuvat rikolliseen toimintaan selviytyäkseen. Tällaisista toimista lopulta aiheutuu yksilöille ja yhteisöille enemmän vahinkoa sen sijaan, että ne suojelisivat niitä ja loisivat rauhallisen ja turvallisen ympäristön kaikille. On olemassa esimerkkejä hyvistä käytännöistä, joilla on pyritty puuttumaan asunnottomien kriminalisointiin liittyviin ongelmiin, ja niitä käsitellään luvun lopun esimerkissä.

Restoratiivinen oikeus: sovittelu

Sovittelu on käytäntö, jonka tavoitteena on saada aikaan vuoropuhelu konfliktissa olevien ryhmien tai yksilöiden välille sovinnon aikaansaamiseksi. Sen vahvuutena on, että osapuolet tekevät yhteistyötä yhteisen ongelman ratkaisemiseksi ja käsittelevät samalla molempien osapuolten pelkoja, huolenaiheita ja tarpeita, jotta löydettäisiin tie eteenpäin. Tätä prosessia voidaan kutsua myös konfliktinratkaisuksi. Sovittelun määritelmää on vaikea tarkemmin rajata, sillä jokainen sovittelu määräytyy osallistujien, konfliktin ja käytävän keskustelun mukaan.

Restoratiivinen sovittelu voidaan aloittaa yksinkertaisimmillaan näillä viidellä kysymyksellä, jotka avaavat oven syvälliselle ja monitahoiselle keskustelulle.

  • Mitä tapahtui?
  • Keitä asia on koskenut?
  • Mitä voimme tehdä asian korjaamiseksi?
  • Kenellä muulla on osuutta tässä konfliktissa? (esim. laajempi yhteisö)
  • Mitkä olivat motiivit?

Keskustelua on käyty siitä, missä menee raja korjaavan oikeuden ja sovittelun välillä. Joidenkin näkemysten mukaan restoratiivisessa oikeudessa on oltava selkeä uhri ja rikoksentekijä, kun taas sovittelua käytetään silloin, kun konflikti ei ole yhtä selkeä. Kuten aiemmin on todettu, emme ole samaa mieltä tästä kannasta, sillä sovittelua voidaan lähestyä restoratiivisen oikeuden näkökulmasta, jossa noudatetaan periaatteita, kuten oikeutta oikeudenmukaisuuteen, ihmisarvoon, kunnioitukseen ja kuulluksi tulemiseen. Jotta käytäntöä voitaisiin mielestämme pitää korjaavana, sovittelussa ei saa keskittyä syyllistämiseen vaan pikemminkin menneiden tapahtumien tunnustamiseen ja sellaisen toimintatavan luomiseen, joka hyödyttää kaikkia osapuolia.

Yksi restoratiivisen sovittelun keskeinen tehtävä on puuttua vallan epätasapainoon, jota monet vahingoittuneet tai rikkoutuneet suhteet aiheuttavat. Tämä valta voi olla muun muassa fyysistä valtaa, rahallista valtaa tai henkistä hyväksikäyttöä. Restoratiivisella sovittelulla pyritään puuttumaan näihin eroihin ja tasapainottamaan valtaa tasaisemmin osapuolten välillä.

Esimerkkinä voidaan käyttää taloudellista valtaa: taloudellisen vallan uudelleenjakaminen ei tarkoita pelkästään varallisuuden jakamista tasan kahden ryhmän kesken, vaan pikemminkin sen vaikutuksen ja vallan käsittelemistä, joka taloudellisilla resursseilla voi olla osapuoliin. Tämä tarkoittaa, että sovittelijan ja asianomaisten osapuolten on pyrittävä löytämään mekanismi, joka estää vaikutusvaltaista osapuolta käyttämästä valtaansa tulevaisuudessa. Myös heikommalle osapuolelle tulisi antaa jonkinlainen keino, jonka avulla hän voisi pitää puoliaan, mikäli vahvempi osapuoli jatkaa vahingollista toimintaa. Sovitteluprosessin pitäisi vähintään viestiä voimakkaalle osapuolelle, että hänen toimintansa on vahingollista ja loukkaavaa, ja heikomman osapuolen pitäisi pystyä viestimään, miten tämä vaikuttaa häneen.

Restoratiivinen oikeus: ryhmäistunto ja kehäprosessi

«Ryhmäistunnoissa» ja «kehäprosesseissa» käsitellään samankaltaisia kysymyksiä kuin sovittelussa (mitä tapahtui, keneen asia on vaikuttanut, mitä voimme tehdä hyvittääksemme asian, kenellä muulla on osuutta konfliktissa ja mikä on vaikuttanut tekoihin). Kun sovittelussa keskitytään pienten ryhmien välisten konfliktien sovitteluun, ryhmäistunnoissa pyritään mahdollistamaan myönteisten suhteiden muodostuminen varsinaisen konfliktin ulkopuolisille mutta välillisille osallistujille.

Ryhmäistunnon avulla ryhmä yksilöitä, joita yhdistävät samankaltaiset kokemukset tai jotka kuuluvat samankaltaisiin yhteisöihin, voi luoda myönteisiä siteitä. He kokoontuvat yhteen ja jakavat kokemuksiaan kunnioittaen toistensa oikeutta tulla kuulluksi. Kukaan osallistuja ei voi keskeyttää puhuessaan, koska nämä ovat tiloja pohdinnalle ja harkinnalle, eivät tuomitsemiselle tai kysymyksille. Itse prosessia johtaa ammattilainen, joka voi ohjata keskustelua ja esitellä aiheita. Keskustelut perustuvat kuitenkin enimmäkseen osallistujien kokemusten ilmaisemiseen, eivät niinkään hyvin konkreettisiin aiheisiin. Oikeus olla osallistumatta keskusteluun ja olla vain aktiivinen kuuntelija on prosessin keskeinen osa, sillä eri henkilöt saattavat tarvita aikaa voidakseen avautua.

Esimerkkitapaus:

Community Safety Casework Team (CSCT) – Brighton and Hove City Council

Tapauksen pääpiirteet:

  • CSCT kutsuttiin tukiasumisen yhteisöön sen jälkeen, kun työntekijät olivat huomanneet, että yksi asukas oli käyttäytynyt väkivaltaisesti muita asukkaita kohtaan.
  • Käyttäytyminen oli pahentunut vähitellen kuuden kuukauden ajan ennen CSCT:n väliintuloa.
  • Asukas toi yhteisöön ihmisiä, jotka alkoivat käyttää sitä tilana, jossa käyttää ja myydä huumeita. Tämä tilanne aiheutti konflikteja muiden asukkaiden ja henkilökunnan kanssa.

Ratkaisu:

  • CSCT kutsui kaikki asukkaat ja henkilökunnan restoratiiviseen ryhmäinstuntoon. Tämä antoi jokaiselle projektin jäsenelle tilan, jossa he saattoivat ilmaista tunteensa vapaasti. Istunnon tarkoituksena oli murtaa olemassa olevat sosiaaliset hierarkiat ja antaa kaikille osallistujille yhtäläinen asema keskustelussa.
  • Istunnon avulla jokainen osallistuja pystyi tunnistamaan konfliktiin liittyviä ongelmia, ja sai mahdollisuuden osallistua suunnitelman laatimiseen, että miten yhteisö jatkaisi tästä eteenpäin.
  • Yksittäisen henkilön rankaisemisen sijaan syntyi prosessi, jossa ihmiset yhdessä loivat keinoja uusien haittojen syntymiseksi heidän yhteisössään.

7.4 Lisämateriaalia

Related Projects

Back to Projects